Koonta.

Meitä pyydettiin tekemään parin liuskan koonta, jossa listaamme kaikkien kurssien kaikki työt, kerromme, miksi ne tehtiin ja vielä pohdimme niiden merkitystä itsellemme.

Kieltäydyn tekemästä jo tekemääni työtä toiseen kertaan, vieläpä huonommin kuin ensimmäisellä kerralla. Jos siis haluat tietää, mitä tein KUp3 Muodosta tulkintaan-kurssilla ja mitä ajattelin siitä, paina tunnistetta "KUp3 MuTu" ja etsi haluamasi työ sieltä. Olen mielestäni pohtinut varsin kattavasti niin "Miksi"- kuin "Merkitys"-osuuksia jokaisen työn kohdalla.

Sen sijaan voisin näin lopuksi pohdiskella parhaiten ja huonoiten onnistuneita prosesseja ja produkteja.

Ensin mielestäni yksi parhaista prosesseista ja produkteista - ja ainakin mieleenpainuvimpia sellaisia: Kuvamatkan päättötyö (Männyn elämä). (Kurssi KUp2 Kuvamatka)

Koko Kuvamatka oli antoisa ja alati eteenpäin kulkeva kokemus, mutta ilman päättötyön tekemistä se olisi jäänyt vajaaksi. Itse kävin kokemassa esteettisen kontemplaation Kuvamatkan aikana niin Akseli Gallen-Kallelan luonnoksen kuin Jorma Gallen-Kallelan freskojen äärellä. Hautamausoleumi oli teoksen paikkana hyvin vaikuttava, ja siellä käytyäni mieleni suorastaan sihisi ajatuksista, joita halusin jakaa ryhmäläisteni kanssa. Aikaa sellaiseen ei kuitenkaan ollut, joten päätin tuoda kaiken sen osaksi lopputyötä.

Koin maalatessani monenlaisia tunteita. Ensin oli pystyvyyden tunne - en ollut koskaan maalannut kankaalle tai käyttänyt akryylivärejä, mutta silti sain toivomaani jälkeä. Jonkin aikaa maalattuani seurasi erikoinen ymmärryksen hetki, kun aloin tajuta, minkä vuoksi abstraktia taidetta pidettiin aikoinaan taiteen imperatiivina ja korkeimpana mahdollisena tasona. Minä en ainakaan olisi osannut juuri sillä hetkellä kuvata omaa visiotani, tunteitani ja sanomaani millään esittävän taiteen keinolla. (Tiedän kyllä, ettei puhtaaseen formalismiin kuulu ajatus taiteilijan suuremmista intentioista, mutta minusta oli hauskaa päästä sekoittamaan eri taideteorioita. Pääsinpä samalla näyttämään itselleni, että olen oppinut jotakin vuoden aikana.)

Viimeiseksi koin tunteen taiteilijuudesta. Koko prosessi kiteytyi tähän pieneen maalaukseen kuin hiiliatomit timanttiin. Jokainen viiva ja värien sekoittuminen on tarkkaan harkittu, ja kun työ tuntui valmiilta, se myös oli valmis. Koen harvoin kaikkia näitä tunteita saman prosessin äärellä.

Ainoa, mikä teoksessa jäi kaihertamaan, on se, etten ole vielä keksinyt sille sopivaa ympäristöä. Sen värimaailmaa on kovin vaikeaa saada sointumaan mihinkään sisustukseen!


Ehkä voisin ottaa toiseksi esimerkiksi epäonnistuneen prosessin, vähän niin kuin vastakohtana Männyn elämälle.

... Jos siis keksisin sellaisen. Hetkinen.

...

... Jaa-a, ehkä en tehnyt yhtään täydellistä sukellusta perusopintojeni aikana. Harmi sinänsä. Hyvin lähelle menee kuitenkin yksi aivan ensimmäisistä töistä, jonka teimme:
The Bliss-tuunaus (Vipunen). (Kurssi KUp5 Kuvaviestinnän periaatteet)

Ainakaan produktiin en ole tyytyväinen, vaikka prosessi olisi antanut kaikki mahdollisuudet onnistumiseen. Avaimet olivat jo käsissäni, mutta hukkasin ne...

Olin oikein innoissani tehtävänannosta. Osaltaan sitä ehkä selitti se, että nautin kovasti tietokoneella tapahtuvasta kuvanmuokkaamisesta. Prosessi lähti kuitenkin innostuneen alun jälkeen tasoltaan laskemaan kuin lehmän häntä.
Mieleeni nousi heti selkeä mielikuva: jättilainen nousemassa "vuoren" takaa. Ryhdyin etsimään sopivaa leikekuvaa, ja löysinkin erinomaisen kuvan jääkiekkoilijasta. Vasta hänen päänsä Blissiin liimattuani aloin miettiä, mitenhän saisin naaman näyttämään vähemmän irti leikatulta miehen päältä ja enemmän jätiltä. Lisäksi mietin, miten saisin pelottavuutta kuvaan. Äkkiä muistin Kalevalasta Antero Vipusen, ja niin minulla leikkasi!

Käytin tunnin leikkaamalla, liimaamalla ja askartelemalla hyvässä flow-tilassa. Sekin oli jo melkoinen saavutus ottaen huomioon, että olen tehnyt hyvin vähän kollaaseja, ja olen niiden tekijänä hyvin epävarma. Sellaisena pysyn myös The Blissin jälkeen. Metsään meni kunnolla vasta siinä vaiheessa, kun otin tussin käteen: sen jälki oli kerrassaan rumaa, ja onnistuin sillä pilaamaan muuten melkein hyvän työn.
Veistä haavassa väänsivät kaikki, jotka eivät ymmärtäneet viittausta Vipuseen - sanoma ei tullut läpi niin hyvin kuin olisin halunnut.

Toisin sanoen: onnistunut prosessi, jonka epäonnistunut produkti sitten pilasi. Epäonnistumisen tunnetta seurasi huonommuuden tunne, josta jo puhuinkin KUp5-osuudessa, tämän työn kohdalla.

Kaiken kaikkiaan olen kuitenkin onnellinen, että pääsin vuodeksi kokemaan niin onnistumisen kuin epäonnistumisenkin hetkiä kuvataiteen ja ihanien kollegojen seurassa. Olen, jos nyt en sentään parempi ihminen, niin ainakin hiukan parempi opettaja tämän vuoden jälkeen.

Bisoux bisoux,

Veera.

Raapaisu kuvataideterapiasta

Lopetimme yhteisen vuotemme integraatiodemoihin, joita piti koulumme musiikin opettaja, itse asiassa koulutukseltaan ilmeisesti psykologian tohtori. Luennot olivat pitkiä, mutta aika vain katosi johonkin - oli valtavan mielenkiintoista kuunnella ihmistä, joka on tehnyt työtä käyttäen taidetta parantavana välineenä ja tunteiden avaajana.

Teimme itsekin yhden harjoituksen, joka todisti, kuinka suuri voima musiikilla ja kuvataiteella on, erityisesti yhdessä sanojen kanssa. Kuuntelimme Apocalyptican version Metallican biisistä "Nothing Else Matters", ja sitten teimme kuvan, joka kuvasi niitä elämämme käännekohtia, joita olimme kohdanneet. Monikaan ei halunnut kertoa omista kuvistaan, koska niistä tuli niin henkilökohtaisia. Minä ajattelin, että voin hyvinkin täyttää hiljaisuuden ja kertoa vähän omasta kuvastani, joka ei mielestäni sisältänyt suuria sydänsuruja tai mitään valtaisia paljastuksia, joita en voisi muiden kanssa jakaa.

Heti kun olin päässyt jutussani vauhtiin, ilmestyivät kyyneleet silmiini. Olin aivan hämmentynyt ja pyytelin anteeksi itkuani, koska se yllätti minutkin niin täydellisesti. Minun oli kaikesta päätellen vain vähän suurempi ikävä kuin osasin kuvitellakaan. Minuun musiikin, kuvan ja sanojen yhdistelmä siis ainakin osui ja upposi - ja niin uskoisin sen tekevän myös moniin muihin.

Opettaja myös painotti sitä, ettei kenenkään ole pakko kertoa mitään, eikä lapsiltakaan saa vaatia selityksiä heidän kuviinsa, jos he eivät niitä halua antaa. Voi olla, että useamman kuvan tekeminen samantyyppisestä musiikista / tehtävänannosta sen sijaan avaa myös sen ensimmäisen sisältöä - jos sitä nyt ylipäätään haluaa avata.

Voi että. Pitäisiköhän täydennyskouluttautua vielä kuvataideterapeutiksikin sitten, kun on opettajan paperit taskussa?

- Veera

PS. Aallon hakukoe on nyt takana - ensimmäinen tehtävä meni AIVAN penkin alle, mutta kaikki muu olikin sitten oikein hauskaa ja otettiin harrastuksen kannalta - leikillisesti tosissaan :)

Viimeinen hetki, kouluun retki

10.5. menimme pitämään oppituntia erääseen yhtenäiskouluun koko kuvisryhmän voimin, vaikka päättäjäiset oli periaatteessa jo pidetty. .

Minä pidin parini kanssa heti päivän aluksi ympäristötaiteen tunnin yläkouluikäisille. Olimme valmistautuneet kahteenkymmeneen nuoreen, mutta kun tunti alkoi, huomasimme olevamme luokassa vain kuuden, vieläpä melko hiljaisen tytön kanssa. Opetuskeskustelun käyminen oli totisesti haastavaa, sillä kukaan ei sanonut mitään. Sain itse vastata omiin kysymyksiini.

Tämä oli kuitenkin hyvin opettavaista, jos vielä joskus päädyn yläkouluun opettajaksi. Alakoululaiset vastaavat kaikenlaisiin kysymyksiin, mutta yläkoululaisille sopivien vastausten rajat ovat paljon tiukemmat: ei saa olla liian vaikeaa, muttei liian helppoakaan. Ei saa olla vain yhtä oikeaa vastausta, mutta ihan heti ei saa kysyä myöskään mitään henkilökohtaista tai tunteisiin liittyvää.
Täytyykin ryhtyä heti kehittämään "Näin murrat jään yläkoululuokassa"-kysymyksiä!

Joka tapauksessa töihin päästyämme tytöt tekivät todella mallikasta jälkeä; ryhmät toimivat hyvin, jälki oli luovaa ja huolellista. Kukaan ei esittänyt vastalauseita, vaikka materiaalit olivat todella yksinkertaiset: pahvirullista tehtyjä moduuleja ja kuumaliimaa. Saimme valmiista töistä paljon kehuja opettajilta, vaikken niitä olisi välttämättä tarvinnutkaan. Minulle riitti, että tytöt tekivät parhaansa ja todella yrittivät.

Iltapäivällä menimme seuraamaan todella antoisaa kolmannen luokan liiketutkielma-tuntia. Pidin kovasti ajatuksesta tutkia abstraktia taidetta liikkeen mukaan, ja lapset tekivät sen vieläpä vapaaehtoisesti!
Tunnin jälkeen kävimme vielä juomassa kahvit ja antamassa sekä saamassa palautetta tunneista.

Pakko vielä mainita asia, joka järkytti minua vierailussa. Seinillä oli töitä, jotka olivat aivan varmasti valmistuneet kuvataiteen oppitunneilla. Yhdenkin luokan seinällä komeili viisitoista saman kokoista laulujoutsenta, jotka katsoivat kaikki samaan suuntaan, ja joiden taustalla törrötti kaksi tai kolme osmankäämiä. Olisin jo ennen perusopintoja pitänyt teoksia vähintäänkin epäilyttävinä, mutta nyt olin jo melkein kauhuissani. Mitä taiteellista lapset muka oppivat tuota työtä tehdessään? Mikä oli tavoite? Ja mitä lapselle kertoo, jos opettaja antaa joutsentyöstä numeroksi seiskan?

Kaiken kaikkiaan todella opettavainen päivä!

 - Veera

Kuvasarjat ja kurssin loppu

Patsaskävelyn lisäksi olen tehnyt kuvasarjaa muutoksesta, jota omalla työpöydälläni on tapahtunut parin keväisen kuukauden aikana. Huomasin muun muassa, etten oikeastaan käytä työpöytää juuri lainkaan... Enemmänkin kuvasarja keskittyi esikasvatuksessa olleiden kurkuntaimien kasvuun. Ajattelin seurata seuraavaksi muutosta kesäpaikan kasvimaalla...

Mutta ensin patsaan kävelyttämisestä! Lähdin yhdessä puuveistokseni kanssa etsimään sellaista ympäristöä, johon kuuluisimme. Oli todella mielenkiintoista päästä soveltamaan oppimaansa, kun tiesi tarkkaan, mitä halusi sanoa kuvallaan, ja piti vain löytää oikea valotus, tarkennus sekä kuvakulma sen välittämiseen.

Joku minut tunteva olisi saattanut aavistaa jo etukäteen, että kotoisin paikka oli riihen seinän vieressä (ks. aiempi KUp7-päivitys ja siihen lisätty kuva). Oli mielestäni tärkeää, että jokainen meistä, jotka teimme tätä tehtävää, sai päättää ihan itsenäisesti, kuinka itselleen läheisen kuvasarjan lopulta teki. Minun sarjani oli henkilökohtaisuudeltaan hyvää keskitasoa. Osa ryhmäläisteni töistä oli niin riipaisevan omakohtaisia, että aloin melkein itkeä kuunnellessani heidän esitelmiään.

Muutoksen seuraaminen- kuvasarjan tein itsenäisesti, koska en päässyt viimeiselle opetuskerralle. Korvasin sen suunnittelemalla samantyyppisen kuvasarjan käyttöön pohjautuvan tuntikokonaisuuden. Tein eka-tokaluokkalaisille tarkoitetun syksyn muutosten seuraamistehtävän, joka pohjustaa animaation tekemistä. Mielestäni ideani oli kerrankin hyvä ja toimiva, ja toivon, että pääsen joskus kokeilemaan sen toimimista myös käytännössä.

Molemmat kuvasarjat käytiin läpi pienemmissä ryhmissä, vaikken päässytkään osallistumaan niistä jälkimmäiseen, kuten jo mainitsinkin. Tämä arviointiratkaisu oli todella toimiva, koska kukaan ei ehtinyt pitkästyä, ja kaikki saivat sekä kommentoida että kertoa rauhassa töiden sisällöstä. Aloin heti miettiä, miten tämän kaiken voisi soveltaa alakouluun, jossa kaikkia oppilaita pitäisi kuitenkin koko ajan vahtia. Tietysti vanhempien kanssa voisi ehkä olla mahdollista sopia hiukan lyhyemmistä aamuista tai iltapäivistä, vaikkei lapsia voikaan keskellä päivää lähettää tunniksi muualle odottamaan, että toiset pienryhmät saavat esiteltyä kuvasarjansa.

Nyt kurssi on loppu. Opin uutta, mutten mielestäni ihan niin monen opintopisteen edestä, joita sain. Tämä johtuu varmasti siitä, että ympäristön ja tilan taiteen käsittelyyn käytettiin kurssiin kuuluvasta ajasta vain pienen pieni osa, ja loput menivät mm. näyttelyn rakenteluun. Se tuli kuitenkin sisäistettyä, ettei tilateoksen tekeminen ole helppoa, mutta se on sitäkin mielenkiintoisempaa ja opettavaisempaa itsessään.

Merci de tout,
Veera

Kevätnäyttely

Vaikka Kevätnäyttelyn kokoamiseen ja purkamiseen käytettiinkin periaatteessa aikaa eri kurssien puitteissa, minusta tuntuu siltä, että koko homma aukeaa paremmin, kun kirjoitan sen yhdeksi kokonaisuudeksi.

Koska olin viestintäryhmässä, töiden ripustamisen ei olisi oikeastaan pitänyt koskea minua lainkaan. Huomasin kuitenkin, että kun ripustamispäivä koitti, minä jotenkin vahingossa jäinkin avustamaan ripustustiimiä. Itse asiassa perimmäinen syy oli, etten voinut jäädä seuraavana päivänä auttamaan näyttelyn viimeistelyssä, koska minulla oli erään lukemiskasvatukseen liittyvän kurssin tuntisuunnitelmapalaveri täyttämässä päivääni.

Niinpä minä sitten solmin solmut siimojen päässä roikkuviin liiketeoksiin (minä kun olen meistä se "suuri purjehtija"...), virittelin hallaharsoja jesarilla kiinni rappukäytävien seiniin ja toin kasvintaimia rullakolla eri kerroksiin. Muutaman tunnin kuluttua huomasin, että moni ripustusryhmäläinenkin oli jo poistunut paikalta, mutta minä autoin sitkeästi yhtä heistä laittamaan teoksia sermeihin kiinni. Pienet, "päättömät" nuppineulat ovat kyllä hienon näköisiä, mutta meillä molemmilla oli seuraavana aamuna sormet mustelmilla...

Tosiaan, seuraavan aamun ja avajaispäivän valjetessa moni meistä oli tullut normaalisti puoli yhdeksäksi yliopistolle. Hoksasimme kuitenkin melko nopeasti, ettei tunti varmaankaan ala ihan vielä, kun opettajaakaan ei kerran näy. Sen sijaan osa eilen ripustetuista töistä oli varissut seiniltä kuin syksyn lehdet. Aamun ratoksi ryhdyimme siis ripustelemaan pudonneita töitä siimoihin ja siimoja kiinni seiniin. En olisi millään malttanut lähteä työn touhusta takaisin luokkaan!

Vaikkei minulla pitänytkään olla yhtään aikaa oppitunnin jälkeen, löysivät lukemiskasvatuskurssin ryhmäläiseni minut heilumasta tikkailta ja ripustamasta grafiikkatöitä portaikon seinälle. Vasta heidän saavuttuaan myönsin, että olin varmaankin tehnyt oman osuuteni näyttelyn puolesta, ja siirryin tekemään tuntisuunnitelmia tulevaa museovierailua varten. Lopulta siihenkin tuntisuunnitelmaan päätyi kuvataiteellista tekemistä - mitenkäs koira karvoistaan pääsisi.

Avajaisissa oli yllättävän paljon porukkaa siihen nähden, miten heikosti me tiedottajat olimme työmme tehneet. Olin iloisesti yllättynyt, että oma äitinikin ehti mukaan - oli todella mukavaa päästä esittelemään koko vuoden kestäneen projektin saavutuksia jollekulle tutulle. Minusta nimittäin tuntuu, että monet opettajankoulutuslaitoksen ulkopuoliset tuttavani, ystäväni ja perheenjäseneni ovat ajatelleet kuvataiteen opintojeni olleen kevyitä ja helppoja, ja että olen pitänyt nyt tällaisen hengähdysvuoden. Asia ei kuitenkaan ole ihan näinkään, vaikken halua valittaa, koska rankempiakin vuosia on koulu-uralleni mahtunut.

Avajaisten alkuun esitimme kiertokulkua kuvaavan performanssin koko ryhmän voimin. Sitä oli hauska tehdä, ja lisäksi tiesin, että se myös näytti hyvältä. Hauskuus johtui ehkä siitä, että olen lapsuudessani harrastanut paljon nykytanssia, ja varmuus koko numeron erinomaisuudesta tuli taas siitä, että luotin sitä suunnitelleiden ihmisten makuun ja tilan- sekä ryhmänhallintataitoihin. Niinpä me nousimme, kiihdytimme ja rauhoitumme, kun ilta-aurinko värjäsi Educariumin punaisellaan. (No, olisi ainakin voinut värjätä, ellei ilta olisi ollut pilvinen.)

Kaikki opettajamme olivat läsnä avajaisissa, ja meidän pitämämme puheen jälkeen he sanoivat kaikki pari sanaa myös meille. Olin syystä tai toisesta hyvin liikuttunut heidän sanoistaan, sekä siitä, että omat teokseni olivat todella päässeet näytille näin hienoon näyttelyyn. Myös elokuvamme pääsivät uudelleen näytille, mikä oli hauskaa, vaikka toiseen kertaan nähtynä huomasinkin paljon asioita, jotka olisin nyt halunnut tehdä toisin. Ehkäpä toisinaan on hyvä vain hyväksyä epätäydellisyys ja todeta, että projekti on valmis ja loppuun käsitelty.


8.5. keskiviikkona pidimme lopetuskerran, jolloin kaikki kolme opettajaamme olivat jälleen paikalla. Kiersimme heidän kanssaan myös näyttelyn ja keskustelimme tekemistämme valinnoista. Tällaisen "arvostelun" kuuleminen oli oikein hyvä asia, koska muuten näyttelyn kokoaminen olisi jäänyt mielestäni turhan irralliseksi opiskelusta. Nyt minusta tuntuu ehkä ensimmäistä kertaa, etten osaa selittää tätä tunnetta sanoin, mutta... No, jos näyttelyä ei olisi arvioitu lainkaan, meidän olisi pitänyt saada mielestäni sen kokoamisesta palkkaa. En tiedä miksi minusta tuntuu siltä, mutta ainakin tiedän, että mielestäni näyttelyiden kokoaminen ilman suoraa palautetta on toisten ihmisten palkkatyötä. Hyvä siis, että teimme tämän kävelyn.

Kiertokävelyyn mennessä muutamat työt olivat jo päättäneet romahtaa alas, muun muassa minun "Männyn elämä"-teokseni. Se oli onneksi säilynyt vaurioitta, ja eräs ryhmäläiseni oli pelastanut sen pois käytäviltä ja turvaan kuvisluokkaan.

Lopetukseen kuului, että jokainen meistä sai vuorollaan esitellä yhden vuoden aikana tekemistään prosesseista tai produkteista, jotka olivat erityisen onnistuneita tai epäonnistuneita. Minulla oli vaikeuksia esiteltävän työn päättämisessä; minun teki mieli valita jotakin erilaista ja poikkeavaa, ja olisin ehdottomasti halunnut kertoa jostakin epäonnistuneesta prosessista. En kuitenkaan keksinyt mitään sellaista, vaikka kuinka yritin pohtia koko kuvataiteellista vuottani.

Sitten mieleeni juolahti, että kertoisin prosessista, jota kävin läpi kuvanmuokkauksen parissa. Opin paljon uutta, vaikka osasin jo suurimman osan kerrotuista asioista. Tämä hieno idea kuitenkin kaatui siihen, ettei Photoshop-kuvanmuokkaustehtävässä ollut ollut minkäänlaista tavoitetta, jota täyttää. Se oli yksi koko vuoden harmittavimmista asioista, ja nyt jouduin jättämään sen käsittelemättä myös tässä loppukeskustelussa.

Sen sijaan päädyin lopulta kertomaan Kuvamatkan tuotoksestani, vaikka arvasin todella monen muun valinneen saman teoksen. Minun on kuitenkin myönnettävä, että sen myötä opin eniten pitkäaikaisen, syvällisen prosessin merkityksestä osana kuvataidetta (myös opetuksessa). Lisäksi Männyn elämän maalaaminen oli prosessi, jonka kautta ymmärsin aivan uudella tavalla, mitä taiteilijan työ todella on, ja kuinka paljon se vaatii aikaa sekä taustatyötä. Ymmärsin jotakin uutta inspiraation luonteesta ja siitä, kuinka se joskus tulee nopeasti kuin salama kirkkaalta taivaalta, mutta vaatii yleensä pitkäaikaista herättelyä ja asioiden prosessointia. Männyn elämä oli ensimmäinen maalaukseni kankaalle, ensimmäinen akryylivärityöni ja ensimmäinen täysin abstrakti teokseni, jossa jokaisella viivalla ja värillä oli oma paikkansa ja merkityksensä.

Tässä välissä täytyy tietysti sanoa, että tiedän kyllä abstraktiuden yleensä jatkuvan myös merkitysten tasolle. Olen kuitenkin vuoden aikana oppinut myös, että kun säännöt tietää, niitä voi myös rikkoa. Niinpä henkilökohtaisesti tärkeimmässä prosessissani onkin kyse ristiriitaisesti abstraktista teoksesta, joka on täynnä merkityksiä. Olen todella tyytyväinen omaan päätökseeni hylätä taideteorioita sitovat normit tätä teosta tehdessäni.

Prosessiin kuului toki myös ikävämpi puoli, jonka yritin myös omassa viiden minuutin puheenvuorossani tuoda ilmi: kurssilla ei ollut aikaa käydä läpi tekemiäni korvaavia tehtäviä, enkä saanut niistä mitään palautetta. Se harmitti minua vielä enemmän siksi, että kävin prosessin kannalta tärkeimmät elämykset läpi juuri sen loppuvaiheessa, näiden korvaavien tehtävien aikana. Olisin halunnut kertoa kaikille enemmän esteettisestä elämyksestä, jonka kohtasin Juséliuksen mausoleumissa, ja kuulla, mitä edes omat ryhmäläiseni olivat ajatelleet kulkiessaan Ateneumissa Eero Järnefelt-salien läpi. Minun prosessini jäi kuitenkin syrjään ja sai väistyä ajan puutteen vuoksi. Kaiken kaikkiaan esittelemäni Kuvamatka-prosessi oli siis sekä koko vuoden opettavaisin että traagisin.

Palautetilaisuuden lopulta päätyttyä (istuin hiljaa paikallani ja kuuntelin muita puolentoista tunnin ajan ilman taukoja; alaselkäni ei varsinaisesti nauttinut siitä) ryhdyimme purkamaan Kevätnäyttelyä. Purkaminen kävi nopeasti ja hyvässä yhteistyössä. Sain kotiinvietäväksi punajuuren ja pinaatin taimia; muistelen sitten mökillä niitä kasvatellessani, kuinka kauniin Kevätnäyttelyn saimme yhdessä aikaan.

- Veera

Veistoksen kanssa kävelyllä

Otin tänään joitakin mielestäni varsin onnistuneita kuvia puisesta omakuvastani. Siinä kuvatessani aloin kuitenkin pohtia, mahdoinkohan ymmärtää tehtävänantoa sittenkään aivan oikein, ja päätin tarkistaa asian...
Ja hups, en ollutkaan muistanut sitä oikein! Minun pitikin tehdä kuvasarja, joka kertoo veistoksen kävelyretkestä ja jotakin myös sen syistä. Nyt onkin melkoinen keksiminen... Onneksi palautuspäivä on vasta huomenna, ehdin siis aamulla tehdä vielä viime hetken korjauksia patsaskävelyyni.
Joko minä olen ollut jossakin haavemaailmoissani ja ajatellut jotain ihan muuta oppitunnilla, tai sitten meille näytetyt virikekuvat olivatkin tällä kertaa harhaan johtavia kuvia.

Ajattelin käyttää tämän illan siihen, että keksin patsaalleni hyvän syyn, miksi se on lähtenyt kävelemään. Tai oikeastaan kysehän on minusta itsestäni, vain puisessa muodossa. Miksi minä olen halunnut lähteä pois niiltä sijoilta, joille joku on minut laskenut?

Tätä kirjoittaessani taisinkin juuri saada mahdollisesti hyvinkin arvokkaan ajatuksenpoikasen! Tai ainakin toivon niin, koska tunnit sen kuin hupenevat, ja töiden aamuvuoron sekä kaikenlaisten muiden kissanristiäisten johdosta olen jo aika väsynyt. Virtaa ei riitä kovinkaan monen kuningasidean keksimiseen.

Ympäristön ja tilan taide

Huomaan näin vuoden lopuksi siirtyneeni pois hyvistä tavoista, kuten päiväkirjan kirjoittaminen joka oppitunnin jälkeen. Niinpä julkaisen nämä viimeisten kurssien päiväkirjat vain muutamassa huuuurrrjan pitkässä postauksessa! Lisäksi joidenkin niistä taso on muiden kiireideni takia auttamattomasti huonompi kuin tähänastisten - toivon, että lukijani voivat antaa sen minulle anteeksi.


21.3.

Ensimmäinen kerta, kurssin läpikäyntiä siis monin tavoin ja hyvin perusteellisesti. Erityisesti aikaa vei tentin ja siihen valmistautumisen ohjeistaminen. Tentti tulisi olemaan paritentti, aineistotentti ja silti ajaltaan ja paikaltaan rajattu - ei siis mielestäni mikään ihme, että olimme kaikki melko lailla hämillämme.

Keskustelimme myös seuraavalla kerralla suunniteltavasta ympäristötaideteoksesta ja siitä, mitä ympäristötaide itse asiassa on. Jos totta puhutaan, luento-osuus tuntui minusta todella pitkältä, sillä saman asian olisi voinut käydä läpi vain kysymällä, mitä meille tulee mieleen sanoista ympäristötaide ja tilataide. Ainakin minulle oli noin viiden minuutin luennon jälkeen selvää, että ympäristötaide on usein kierrätysmateriaalista tehtyä ja ottaa kantaa ympäristöönsä. Luento sen sijaan kesti paljon pidempään. Niinpä hämmennyin, enkä nyt oikein osaa päättää, jäikö minulta ehkä sittenkin huomaamatta jotakin tärkeää.

Saimme kotitehtäväksi pohtia, minkä tyyppisen ympäristöteoksen haluaisimme tehdä. Olimme pohtineet asiaa yhdessä jo tämän ensimmäisen oppitunnin lopuksi. Päätimme yhdessä, että teemana olisi kevät. Kuukaudesta huolimatta maa oli nimittäin edelleen paksun lumivaipan alla, eikä aurinkokaan paistanut kuin ehkä kaksi kertaa viikossa - me siis kaikki kaipasimme vähän piristystä tähän odotuksen keskelle. Rajaukseksi annettiin, että teoksen piti olla puissa


25.3.

Tämän tunnin aiheeksi oli etukäteen kerrottu ympäristötaideteoksen suunnittelu.

Tunti alkoi kuitenkin luento-osuudella, joka syvensi ehkä vielä hieman ympäristötaiteen käsitettä. Ainakin luennon jälkeen oli sellainen olo, että ympäristötaide on kovin monitulkintainen sana, mutta toisaalta, se liittyy lähes aina ekologisiin arvoihin. Toisin sanoen en ole varma, opinko juuri mitään uutta, muutaman taiteilijan nimen lisäksi.

Sitten pääsimme suunnittelemaan ympäristötaidetta käytännössä. Kokosimme ensin ajatuksia pienryhmissä, joissa piti noin vartissa saada aikaan kuvallinen esitys ryhmämme ideasta. Opettaja olisi antanut enemmänkin aikaa, mutta meille olisi riittänyt kymmenenkin minuuttia aivan mainiosti. Ryhmämme lähti ajatuksesta, jossa puihin viedään lehtiköynnöksiä. Lisäsin kuvalliseen suunnitelmaamme yhden linnunpöntön, koska se näytti siinä mielestäni hyvältä.

Kun sitten kävimme läpi eri ryhmien suunnitelmia, kävi jotenkin mystisesti niin, että juuri se minun linnunpönttöni olikin demokraattisesti äänestettynä paras idea. Olin hämmästynyt, mutten tietenkään alkanut pitää asiasta mitään meteliä - omakehu haisee, sanottiin meilläpäin, kun lapsena leikimme ja joku kehui olevansa muita parempi jossakin. Joka tapauksessa, seuraavaksi piti sitten pohtia, millaisia linnunpönttöjä tekisimme.

Oli hyvin, hyvin vaikeaa kuunnella kaikkien ehdotuksia ja yrittää päästä kaikkia miellyttävään kompromissiin linnunpönttöjen ulkonäöstä. Itse olisin pitänyt siitä, että kaikilla olisi ollut lähtökohtanaan maitotölkki, mutta värit ja muodot olisi sen jälkeen voinut päättää itse. Toiset taas olisivat halunneet pelkkiä vaaleankeltaisia pönttöjä. Minä olisin halunnut puut pullolleen niitä, mutta jotkut halusivat korkeintaan kuusi pönttöä. Tästä kaikesta syntyi kuitenkin, pitkän vääntämisen jälkeen, kompromissi.

Ryhdyimme työhön sitä mukaan, kun saimme keittiöstä maitotölkkejä. Kaiken sen rapsuttelun ja maalaamisen keskellä moni kävi kysymässä minulta (melko retoriseen sävyyn), saisikohan tölkkiin tehdä enemmän kuin yhden reiän, tai voisikohan sen sittenkin maalata kahdella värillä. Vastasin virnistyksellä ja annoin kaiken tukeni sääntöjen rikkomiselle, vaikken yleensä lähdekään sellaiselle linjalle. Nyt minusta kuitenkin tuntui siltä, ettei ehdotonta yhtenäisyyttä halunneiden linjaa voinut mitenkään saavuttaa, ja osa ryhmäläisistä olisi kokenut jääneensä prosessista ulkopuoliseksi, jos pieniä rikkomuksia ei olisi sallittu.

Jätimme kertaalleen maalatut pöntöt kuivumaan lähtiessämme kotiin. Ainakin minä siirryin hyvin pian lueskelemaan ensi kerran tenttiä varten.


4.4.

Kertomus epäonnisesta tenttipäivästä.

Eräänä aamuna Veera oli saapunut yliopistolle tehdäkseen tentin yhdessä parinsa kanssa. He siirtyivät aineiston ja tietokoneen kanssa ruokalan kabinettitilaan ja ryhtyivät intoa puhkuen toimeen. Tuntisuunnitelman pitäisi valmistua kahdessa tunnissa... Mutta sitten...!

Tentti sisälsi hieman omituisia kohtia, joita ihmettelimme yhdessä. Meillä ei ole tapana kirjata tuntisuunnitelmiin POPSin yleisiä tavoitteita, sillä niiden oletetaan mielestämme leikkaavan kaikkea opetusta joka tapauksessa. Nyt kuitenkin niiden, aivan kuten kaikkien aihekokonaisuuksienkin, kirjaamiseen meni valtavan paljon aikaa ja energiaa, joka oli pois varsinaisesta suunnittelutyöstä.

Hidasteista huolimatta tenttivastauksemme valmistui hyvää vauhtia, ja olimme saaneet tekstiosuuden valmiiksi niin, että meillä olisi ollut vielä hyvät neljäkymmentä minuuttia aikaa kirjoittamiselle. Ongelmat alkoivat, kun ryhdyimme liittämään kuvia osaksi tenttiämme.
Ne eivät tahtoneet millään kopioitua, ja parini piti nähdä melkoisesti vaivaa, jotta hän sai kuvat siirrettyä word-dokumenttiin. Ja sitten, yhtäkkiä, kummankaan huomaamatta, hän hipaisi väärää nappia ja...

Emme tietenkään olleet tallentaneet vastausta mihinkään. Minä en voinut kuin nauraa, ja rauhoitella romahduksen partaalla olevaa pariani. Yksi tentti ei ole elämää suurempi asia, mutta toki tuntui inhottavalta, että kahden tunnin hyvä työ valui bittiavaruuteen.

Jouduimme tekemään erityisjärjestelyitä, jotka johtivat siihen, että kandiseminaarin jälkeen iltapäivällä saavuimme molemmat takaisin kuvisluokkaan ja aloitimme uudestaan alusta.
Toisella kerralla yleisten tavoitteiden kirjaaminen tuntui vielä turhemmalta.


Varsinaisen tunnin lopussa meille annettiin vielä itsenäinen valokuvaustehtävä, jonka tarkoituksena oli seurata valokuvien avulla jotakin muuttuvaa kohdetta. Sen työn palautukseen oli kuitenkin yli kuukausi aikaa, joten mitään paniikkia ei ole, ja toisaalta, kuviin voi saada melko suurenkin muutoksen!
Meitä pyydettiin myös suunnittelemaan etukäteen ensi kerralla toteutettava veistos-omakuva.

Koko porukka työn touhussa

Näiden lisäksi kävimme vielä ripustamassa ympäristöteoksemme paikoilleen. Oma linnunpönttöni oli vielä maalista hieman märkä, mutta onnistuin onneksi olemaan maalaamatta puuta, johon taideteosta ripustin, siinä sivussa... Otin muuten vapauden lisätä pönttöni alaosaan ja pohjaan katkelman "Tuol' on mun kultani"-kansanlaulun sanoista, jotka sopivat mielestäni odotuksen teemaan.



Kun et tule jo, kun et tule jo...

Viikonloppuna materiaalia metsästäessäni löysin halkopinosta todella kauniin kelomännyn palasen, jonka pakkasin laukkuun mukaan seuraavaa keskiviikkoa varten.


10.4.

Teimme veistosta. Olin jo hieman aloittanut veistelyä kotona, ja vaikka puukko olikin hiukan tylstynyt, otin sen silti mukaan. Tuntui jotenkin kummalliselta kävellä muina miehinä ympäri yliopistoa puukko laukussaan...
Puun veistäminen oli hyvin tarkkaan harkittu valinta. Halusin tehdä omakuvan jostakin, joka on syntynyt, ja joka voi myös maatua. Halusin myös kokeilla uutta tekniikkaa, kun sellaiseen oli mahdollisuus. Halusin käyttää veistämiseen aitoa lihasvoimaa, ja lisäksi halusin tehdä jotakin, jolla olisi yhteys veistosperinteeseen ja historiaan. Muuten teos ei olisi kuvannut minua.

Tärkeimmät työvälineet: kelo, puukko ja työhanskat

Olin tietysti valinnut mahdollisimman kovan puulajin, eikä tylsä puukko ole koskaan erityisen hyvä työväline. Kyllä minä sitten lopulta jouduin hiukan käyttämään myös talttaa, mutta sekin oli lihasvoimaa vaativa, minulle uusi tekniikka. Niinpä taltan käyttö sopi hyvin alkuperäiseen suunnitelmaani. Olen lopputulokseen hyvin tyytyväinen.

Omakuva: kelo

Suunnittelimme myös ensi kerralla alkuun laitettavan, näyttelyyn esille tulevan tilataideteoksen. Oikeastaan olimme keskustelleet aiheesta jo aiemmin, joten päätös syntyi nopeasti: halusimme lasipurkeissa kasvavia hyötykasvien taimia osoittamaan katsojille näyttelyaluetta ja tuomaan luonnon ja kevään sisälle yliopistorakennukseen. Kun mullan, purkkien ja siementen hankinnasta oltiin sovittu, olimme kaikki tyytyväisiä ja poistuimme omille teillemme, tutkimaan kierrätyskaappiemme sisustoja lasipurkkien varalta.


18.4.

Tila- / ympäristötaideteosta varten käytimme tämän kerran sormet mullassa, siemeniä istutellen. Minä olen tehnyt jonkin verran istutuksia aiemminkin, joten toimin siinä samalla jonkinlaisena tukipisteenä muille istuttelijoille. Oli todella hauskaa päästä tekemään taas kevätpuuhia - tuntuu jo siltä, että kesä ehkä tulee sittenkin!

Saimme myös ohjeet veistoksemme "kävelytykseen", siis kuvaamiseen erilaisissa tiloissa, eri kulmista, eri valoissa. Kuvien piti tuoda esille paikkoja, jonne haluaisimme omakuvamme sijoittuvan, tai toisaalta paikkoja, joissa sen merkitys muuttuu selvästi erilaiseksi.

Ripustusryhmä teki omia suunnitelmiaan toisen luokan puolella, minä ja muutama muu tutustuimme papujen istuttamiseen. Kaikki kävivät istuttamassa ainakin jotakin. Pian kaikki purkit olivat täynnä multaa ja siemeniä, ja totesimme, ettei muuta tekemistä oikein enää ollut. Niinpä siivosimme luokat oikein kunnolla, laitoimme kaiken paikoilleen ja lähdimme kotiin toivoen, että istutukset selviäisivät ja alkaisivat myös itää ennen näyttelyä.


24.4.

Tämä kerta oli pyhitetty kokonaan Kevätnäyttelyn rakentamiseen. Istutuksemme olivat itäneet (myös ne muutamat pavut!), joten tilateoksen tekeminen onnistui nyt oikein hyvin. Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty, joten tehtävä oli hyvin nopeasti suoritettu.

- Veera